16 vuotias ei saanut mennä ikärajattomaan diskoon? En ollut uskoa korviani, äitini kiljuessa minulle alakerrasta.»Kuules nuori neiti....» hän ei kerennyt pitemmälle, työntäessäni ikkunani äänettömästi auki, napaten mustan samettiolkalaukkuni sängyltä ja laskeuduin palotikkaille ikkunani vierustassa. Olin ajatellut mennä vain diskoon, joten olin päättänyt ehostaa itseäni hieman, lakkaamalla kynnet ja laittamalla hieman luomiväriä sekä meikkivoidetta. Kohautin olkapäitäni ja laskeuduin tikkaat pikavauhtia. Juoksin pehmeää nurmikkoa pitkin aidalle, livahtaen siinä olevasta piiloportista ulos. Suljin sen huolellisesti perässäni, juosten nopeasti autolleni. Avomersuni odotti minua uskollisesti, vaikka sillä alkoi olla ikää lähemmäs kymmenen vuotta. Hyppäsin etupenkille, startaten auton nopeasti. Se hurahti käyntiin, joten painoin kaasua. Mercedes Benz syöksähti matkaan, moottorin ärjähtäessä hieman. Katsoin taustapeiliin. Näin kotini ikkunasta äidin huolestuneet ja pelokkaat kasvot. Häivytin kuvan nopeasti mielestäni, ajaen syrjäiseen puistoon. Diskoon en menisi vielä, sieltä yli-huolehtiva äitini minua ensimmäiseksi etsisi. Istahdin puiston penkille, huokaisten mielessäni. »Voinko istua tähän?» kuului sointuva ääni vierestäni. Kohotin katseeni, nähden suurinpiirtein minun ikäiseni pojan seisovan penkin vierellä. Pojalla oli päällään kulunut harmaa huppari, joka oli auki. Sen alla oli musta teepaita, aivan yhtä kulunut kuin hupparikin. Jalassaan pojalla oli maastonvihreät caprit. »Toki, istu vain» kuulin itseni sanovan ja tein tilaa penkillä. Vilkaisin samalla vaivihkaa omaa vaatetustani. Minulla oli päälläni vaaleanharmaa huppari, sen alla ruskea tuubitoppi. Päälläni minulla oli musta minihame, mustat leggingsit sekä mustat avokkaat. Poika lysähti penkille viereeni, laittaen repun maahan jalkoihinsa. Hän kaivoi sieltä jotain, en tiennyt mitä mutta hilauduin silti kauemmaksi vieraasta. Pian poika käänsi katseensa minuun. Hänellä oli kädessään kultasormus, jossa oli kaunis jäänsininen safiiri. Huomasin henkäiseväni hiljaa. Tuo sormus oli omaisuuksien arvoinen. Miten se oli päätynyt tuollaiselle pojalle? Pidin vaistomaisesti kovemmin kiinni laukustani. »Nimeni on Jarren» poika sanoi, taas sillä soinnikkaalla äänellään. Hän pyöritteli sormusta kevyesti kädessään, kuin pohtien mitä sille tekisi. Viimein hän kääntyi kokonaan minua kohti, ojentaen sormusta. Katsoin häntä silmät selällään, oliko Jarren täysin – ja ehkä enemmänkin – sekopää? »Ota sormus. Se on sinun.» Aloin änkyttää. »Mutta.. siis.. Etkö sinä tarvitse sitä, tarkoitan..» Jarren painoi sormuksen käteeni ja sulki sormeni sen ympärille. »Minulla on jo» hän sanoi näyttäen kultasormusta, jossa oli vihreä tiikerinsilmäkivi »kuulut nykyään Varjojen Kiltaan, prinsessa Zoey» Silmäni levisivät hämmästyksestä. Prinsessa? Mietin kuumeisesti mitä hän mahtoi tarkoittaa. Vilkaisin mustaa avomersuani, miettien mahdollisuuksiani juosta autolle ja karkuun tuota poikaa. Kuitenkin tajusin vääjäämättä ettei se onnistuisi mitenkään. Poika oli joku 180 senttiä ja minä vain 165... Istuin siis hiljaa penkillä, avaten sormeni. Katsoin kämmenelläni olevaa sormusta, nostaen sen silmieni eteen. Tutkailin sitä edestä ja takaa, kunnes satuin katsomaan sisäpuolelle. Siellä oli kaunis, kaunokirjaimin kirjoitettu kaiverrus. Siinä luki – meinasin tukehtua kieleeni -; »Zoey Únosca» kuiskasin hiljaa. Siirsin katseeni tutkivasti poikaan, joka istui rauhallisesti vierelläni. Hän ei sormeillut sormustaan, katseli vain kun minä tarkastelin omaani. »Varjojen Killassa tiedetään joskus hieman liikaakin, totut kyllä siihen» Jarren sanoi, huomatessaan kysyvän katseeni, hän ehätti vielä kertomaan. »Kiltaan kuuluu niin nuoria kuin vanhojakin, aikuiset siellä omaavat hm.. erityislaatuisia taitoja.» Rypistin vaaleaa otsaani hieman. »Mitä tarkoitat.. erityislaatuisilla taidoilla?» kysyin Jarrenilta, katsomatta enää sormukseen. »Ajatustenlukua, tulevaisuuden näkemistä.. Elementtien hallintaa..» »Miksi sanoit minua prinsessaksi?» Oli seuraava mieleeni juolahtaneista kysymyksistä. Olin ottanut elementeistä ja muista tiedon täysin rauhallisesti vastaan, mikä oli tosiaankin ihme. Eikös samanlaisia juttuja ollut enimmäkseen saduissa ja fantasiakirjoissa? Jarren kohotti toista kulmakarvaansa hieman, ennenkuin vastasi kysymykseeni. »Sinulla on jäänsininen safiiri sormuksessasi» hän vastasi olkiaan kohauttaen. Jostain asiasta hänen olemuksestaan tiesin että jäänsininen safiiri kultasormuksessa kertoi jostakin.. asiasta, jota minä en välttämättä ymmärtäisi. Aukaisin suuni, sanomatta kuitenkaan mitään.

Aurinko oli jo kerennyt laskea, joten oli kulunut suunnilleen tunti siitä kun saavuin puistoon. Vilkaisin avomersuani, siellä se yhä seista jökötti. Nousin ylös, ottaen laukkuni mukaan. Jarren seurasi minua, sanomatta sanaakaan. Pdin käytöstä hieman outona, en yleensä ottanut tuttuja muukalaisia kyytiini. Niin, tuttu muukalainen. Olin tuntenut pojan vasta tunnin, mutta hän tuntui samaan aikaan tutulle sekä vieraalle. Muuta sopivaa sanaa en hänestä keksinyt. Istahdin ratin taakse tottuneesti, sileälle mustalle nahkapenkille. Jarren oli kävellyt yllättävän nopeasti auton toiselle puolelle, avaten sen puolen oven. Hän heitti reppunsa takapenkille, istuutuen alas. Heti kun hän oli vetänyt oven kiinni, hipaisin kevyesti kaasupoljinta, joten avoautoni lähti matkaan. Ohjailin sitä varmoin ottein, vaikka en tuntenut itseäni kovin vahvaksi. Ainakaan sisäisesti. Ulkoisesti ehkä vaikutinkin sille. Katsoin vain suoraan eteenpäin, kurvaillen kevyesti tutuista mutkista tiessä. Käännyin jyrkästi vasemmalle, tielle jossa en ollut koskaan käynyt. Jotenkin vain tiesin että tämä tie vei Varjojen Killan luokse, ja oikeassa olin. Nousimme pienestä porrasperäisestä mersustani, Jarren täysin luonnollisesti, minä hieman hämilläni. Paikka oli hyvin kaunis. Edessämme oli puinen, varmasti yli sata vuotta vanha Kartano, joka oli pituudeltaan lähemmäs kahta sataa metriä. Kartanon sivustoilta eteeni avautui hyvin hoidettu puutarha, jossa kasvoi monia kukkalajeja. Ruusut olivat siisteissä pensaissa ja riveissä, niitä ennen oli harvinaisia hyväntuoksuisia kukkia, ruusujen jälkeen oli muutamassa hyvin asetellussa rivissä Jasmiininkukkia, joiden turvallinen tuoksu kantautui nenääni asti. Kukkaloiston yläpuolella oli suihkulähde, joka esitti kaunista naista, jonka valkoisilla kutreilla oli diadeemi, kullattu tiara. Huomasin hymyileväni hiljaa, kunnes katsahdin kartanon ovelle. Se oli juuri avautunut ja sieltä meitä kohti käveli ripeää tahtia suurinpiirtein 25-vuotias nainen – tai hän ainakin näytti sen ikäiselle -. Nainen kävi puristamassa Jarrenin kättä, ennenkuin kääntyi minun puoleeni. »Tervetuloa Varjojen Killan Kartanoon Zoey Únosca» nainen sanoi ääntäen mieluisan kuuloisesti ranskalaisittain.  »Olen Jemna Schonder, Varjojen Killan tämänhetkinen pääjohtaja.» Hymyilin naiselle hieman epävarmasti, puristaen kuitenkin tuon ojennettua kättä. Näin Jemnan sormessa kultaisen sormuksen, jossa oli verenpunainen rubiini. Käänsin katseeni omaan sormeeni, johon olin hetki sitten liu'uttanut omani. Ranskatar viittoili Kartanoa kohi, joten seurasimme. Jotenkin minusta vain tuntui että Kartanossa pitäisi olla iso alkukirjain, joten ajattelin sen sitten niin. Astuessamme sisälle Kartanoon, kauhistuin omia ajatuksiani. Olin ensin ajattelut kolkkoa, kylmää paikkaa jossa olisi vain vankityrmiä, mutta ehei. Kartano oli sisältäpäin täysin erilainen. Se oli sisustettu muodikkaasti, mustilla nahkasohvilla ja upottavilla pormestari-nojatuoleilla. Ikkunasyvennyksissä oli isoja, pehmeitä untuvatyynyjä. Katsoipa mistä tahansa ikkunasta ulos, näki aina joko puutarhan tai metsikön. Paikka vaikutti paratiisille. Nousimme portaat ylös, avaraan yläkertaan, jossa oli ensin pieni oleskeluhuone, aivan yhtä ihanasti sisustettu kuin alakerrassa. Jatkoimme eteenpäin käytävälle, josta lähti ovia oikealle ja vasemmalle. Jemna avasi yhden oikeanpuoleisista ovista, johdattaen meidät pieneen, kaksinasuttavaan huoneeseen. Huoneessa oli kaksi valtavaa ikkunaa, suuret ikkunalaudat, missä myöskin tyynyjä, kauniit valkoiset verhot sekä kaksi sänkyä. Istahdin toiselle niistä. Se oli pehmen upottava, täydellisen tuntuinen. Jarren istui toiselle sängylle. Sormeilin yöpöydän lakattua pintaa hajamielisesti. »Te varmaan pärjäättekin täällä nyt?» Jemna sanoi ja poistui, sulkien oven hiljaa perässään. Katsahdin sängyn jalkopäässä olevaa pientä lipastoa mietteliäästi, jättäen samettilaukkuni sängylle. Tutkin huonetta hiljakseen, kävin tarkastamassa vessankin. Siellä oli pönttö, käsienpesuallas, hopeoitu kylpyamme ja sauna. Kurkistin saunaan. Katossa oli tähden näköiset valot ja se oli merensininen. Hymyilin hiljaa, palatessani sängylleni istuskelemaan. Jarren oli tyhjentänyt reppunsa sisällön omaan lipastoonsa. »Miksi hän meidät tänne jätti?» kysyin idioottimaisesti, vaikka tiesin jo vastauksen ennalta. Jarren kohotti epäilevästi kulmiaan, punniten selvästi vitsailinko vai olinko tosissani. »Me asutaan nykyään tässä huoneessa» hän vastasi kohauttaen olkapäitään, mennen makaamaan rennosti sängylleen. Kaadoin varovasti laukkuni tavarat sängylleni. Laukussani oli vain hiusharja, meikkipussukka, kotiavaimet ja kukkarossa kahdenkymmenen euron seteli. Minulla ei ollut varavaatteita, hammasharjaa tai mitään muutakaan. »Katso lipastosi alalaatikkoon ja vessassa olevalle hyllylle» Jarren vihjaisi sängyltään. Tein työtä käskettyä. Katsoin yllättyneenä lipaston kahteen alimpaan laatikkoon. Sieltä löytyi farkku-ja skottiruudullinen minihame, muutamat leggingsit, shortseja, tennarit sekä t-paitoja, toppeja, sukkia ja huppareita. Nostin tavarat sängylle. Viimeisenä löysin vielä löysät collegehousut ja valkoisen topin. Ne olivat varmaankin tarkoitettu yö-asuksi. Jätin tavarat sängylle ja kiirhedin vessaan. Hyllyltä löysin hammasharjan ja -tahnan sekä joitakin vanulappuja ja meikinposistoainepullon. Kävelin hitaasti pois vessasta. Tämä tuntemattomien tavaroiden paljous alkoi olla pelottavaa. Laitoin vaatteet taakisin lipastoon järjestelmällisesti, laittaen laukkuni yöpöydälle. »Kuka nämä tavarat on tänne tuonut?» Mietin hiljaa, kysymättä sen kummemmin keneltäkään. »Ja miten hän tietää minkä kokoinen olen?» Mutisin itsekseni. Poika ei sanonut mitään. Käännyin katsomaan uteliaisuuttani. Hän näytti nukkuvan, joten joutuisin pohtimaan yksin. Kuulin kuitenkin Jarrenin naurahtavan, joten arvasin tuon vain salaa kuuntelevan mutinoitani. Kello alkoi olla puoli kymmenen. En tiennyt mistä oikein tiesin sen niin varmaksi, ei täällä ollut kelloja. En ainakaan ollut nähnyt yhtäkään. Äkkiä Jarren hypähti seisaalleen. »Tule, mennään alakertaan iltapalalle» hän sanoi ja katosi ovesta. Kiirehdin hänen peräänsä, harppoen portaat alas. Tulimme ruokasaliin hyvänä ajankohtana, siellä ei ollut ketään. Söimme iltapalaksi aivan tavallista ruokaa, ei mitään omituisia mössöjä niinkuin kuvittelisi. Söin muroja pienen kupillisen sekä leivän. Syödessämme emme puhuneet mitään. En halunnut rikkoa salin rauhaa, joten vein astiat hiljaa pois ja kävelin hitaasti yläkertaan. »Menen suihkuun» sanoin pojalle, napaten mukaani yöasun ja pyyhkeen. Ammeen luona, seinän vieressä'oli teline, josta löytyi paljon erilaisia shampoo ja hoitoaine pulloja. Käytin tutuinta niistä. Pian tulinkin suihkusta, hiukset märkinä istuin sängylleni kuivaamaan niitä. Jarren mittaili minua katseellaan. Punastuin hieman, tuntiessani hänen katseensa. Kuivasin kuitenkin herkeämättä hiuksiani pyyhkeeseen. Kun tunsin oloni kuivaksi, menin istuskelemaan ikkunalaudalle, tyynyjen sekaan. En yllättynyt kun Jarren siirtyi istumaan minun sängylleni, lähemmäksi minua. »Minkä ikäinen olet?» hän kysyi hiljaa, katsahtaen ovea nopeasti. »16» vastasin automaattisesti. Itseasiassa, täyttäisin tänä vuonna seitsemäntoista, mutta sanomani ikä riittäisi näin aluksi mainiosti. Poika nyökkäsi hieman. »Sinua luulisi vanhemmaksi» hän sanoi. En vastannut siihen mitään, katsoin vain ikkunasta ulos. »Minkä ikäinen itse olet?»

»16»

»Näytät myöskin paljon vanhemmalta» ei se suoranainen valhe ollut. Jarren olisi voinut olla 17 tai 18 vuotiaskin, olisi ainakin käynyt siitä iästä. Hän katsoi kuitenkin muualle.